Minä rakastan koiriani. Ne ovat minulle henki ja elämä, mutta niistäkin yksi on ylitse muiden. Se, joka väittää että kaikki lemmikit ovat yhtä rakkaita, valehtelee. Minulle ehdottomasti kaikkein rakkain on Luna. Ei siksi, että se on pärjännyt näyttelyissä tai osaa agilityä, vaan ihan arkisissa asioissa. Luna on minun sieluni peili. Se heijastaa kaiken miltä minusta tuntuu. Kun olen surullinen, sekin on ja kun taas olen onnellinen, niin silloin sekin on. Koiristani yksikään muu ei ole yltänyt samaan. Kukaan muu ei ole niin selvästi valinnut minua ehdottoman rakkauden kohteeksi. Toki rakastan kaikkia aivan mielettömästi, mutta Luna on pennusta asti ollut minulle SE elämän koira. En tiedä miksi, tai miten niin kävi, mutta niin kävi. En osaa kuvitella elämääni ilman näitä koiria, mutta Lunan kohdalla kaikki tunteet moninkertaistuvat. Se on varmasti jonkun mielestä väärin, että teen näin selvän eron koirieni välille, mutta sitten on.
Olen varsin kilpailuhenkinen ihminen, mutta siitä huolimatta minulle tärkeintä koiraharrastuksessa on koiran hyvinvointi ja sen riemun näkeminen, kun tehdään yhdessä jotain. Olen ihmisenä sellainen, että kehun koiriani paljon ja se voi ja ilmeisesti onkin ärsyttänyt joitakuita hyvinkin paljon. Sellainen minä kuitenkin olen, enkä aio sitä muuttaa. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, vaikka myönnän meneväni hehkutuksessani välillä ehkä liian pitkälle. Jos näin käy, olisi ehdottomasti reiluinta sanoa se päin namaa. Ei ole kiva saada kuulla siitä kiertoteitse. Mitä pahaa on oman koiransa kehumisessa? Miksi minut tuomitaan siitä että rakastan koiriani niin paljon? Minun silmissäni minun koirani ovat maailman parhaat. Kenenpä ei? Keneltä muulta voi saada yhtä varauksetonta rakkautta kuin niiltä? Kenelle muulle kelpaat joka hetki juuri sellaisena kuin olet? Kenen muun kanssa voit olla niin täysin oma itsesi? Kuka muu jaksaa kuunnella sinua yhtä kärsivällisesti?
Miksi on niin väärin rakastaa niin paljon, että sen haluaa kuuluttaa koko maailmalle? Tätäkin kirjoittaessani Luna makaa vieressäni kerällä välillä tarkastaen että olen kunnossa. Sille kelpaan aina, joka hetki ja juuri sellaisena kuin olen. Ihaninta on juuri se. Miksi ihmissuhteissa tarvitsee olla toisin? Miksi annan ihmisten kohdella minua niin? Miksi en vain pysty jättämään sellaisia ihmisiä omaan arvoonsa, jotka tuomitsevat minut niinkin naurettavasta asiasta kuin rakkaudesta koiraani? Onko oikein, että joutuu varomaan tekemisiään tai sanomisiaan, ettei toinen vain käsitä väärin? Ja onko oikein, ettei siitä kysytä suoraan vaan ihmetellään selän takana, kun tuo toinen vain ylpeilee koirallaan? Minä en sitä tee! Haluan tehdä sen kerralla selväksi. Minä en puhu koirastani ylpeilläkseni sillä että minulla on maailman paras tai kaunein koira. Teen sen siksi, että rakastan sitä ja haluan muunkin maailman siitä tietävän. Ilmeisesti se on kuitenkin väärin ja tuomittavaa. Kaikki kehut niiden taitavuudesta on mitattu vain MINUN mittapuullani. Ne ovat MINUN mielipiteitäni. Kenenkään ei tarvitse olla samaa mieltä.
Minä rakastan koiriani. Korilleni kelpaan sellaisena kuin olen. Kumpa voisin kelvata myös ihmisille sellaisena kuin olen. Minä olen minä. Ja olen ylpeä siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti