Sanat eivät riitä kertomaan

Koirapostauksille hieman vaihtelua ja nyt seuraakin otsikon mukaisesti kertomus toisesta minulle tärkeästä asiasta, nimittäin hevosista ja vieläpä siitä tärkeimmästä.

Olen harrastanut ratsastusta 20 vuotta ja yli puolet tuosta ajasta olen myös kilpaillut koulu- ja esteratsastuksessa. Vuosien varrella olen ratsastanut usealla eri hevosella ja rakastanut niitä kaikkia omalla tavallaan, mutta kuten aina, yksi on ylitse muiden. Tämä postaus kertoo Patusta, elämäni hevosesta.

Aika tarkalleen viisi vuotta sitten tuli tie pystyyn edellisesn kisahevoseni kanssa ja hevosen vaihto toiseen oli edessä. Patun (oikelta nimeltää I Wonder) selkään päädyin heti kun uutta ratsua ruvettiin kokeilemaan. Ja valehtelisin jos väittäisin, että olin innoissani. En nimittäin ollut. Patu on varsinkin nuorempana ollut kovin kiihkeä ja vaikea hevonen, joten järkytys oli melkoinen, kun sen selkään jouduin. Mutta jo sen yhden tunnin jälkeen olin aivan myyty. Siinä oli sitä jotakin ja tiesin haluavani sen kanssa yrittää. Alkuun taisi kaikkia epäilyttää mitähän tästäkin kokeilusta tulee ja pärjäänkö sen kanssa, mutta niin vain olen todistanut pärjääväni ja nyt yhteistä taivalta on takana jo viisi vuotta!

Helpolla toki mikään ei ole tullut. Kovasti on tehty töitä eika useimmat tunnit sen kanssa ole olleet helppoja vaan lähinnä on tullut tunne että miksi jaksaa hakata päätään seinään. Mutta ne pienet onnistumisen hetket, valo tunnelin päässä ja pikkuhiljaa ansaittu luottamus hevosen puolelta auttoivat aina jaksamaan. Ensimmäinen yhteinen vuosi oli jo melko voitokas kisojen osalta. Sijoituimme Valtakunnallisissa ratsastuskouluoppilaiden mestaruuksissa kouluratsastuksessa viidenneksi!

Samana syksynä pitkällisen harkinnan jälkeen sain kokeilla myös hyppäämistä herran kanssa, enkä usko että tuota päätöstä on kukaan katunut. Sitkeän työnteon jälkeen alkoi Patu hypätä paremmin ja rennommin kuin koskaan aiemmin. Kai se vain niin on, että kun löydetään oikea kuski ja oikeat kenot ja välineet, niin homma alkaa sujua :)

Seuraava vuosi (2010) olikin sitten kilpailutulosten perusteella se meidän huippuvuotemme. Sen vuoden aluemestaruuksissa saimme koulussa jälleen pronssia ja esteillä sijoituimme sijalle 11. Valtakunnallisissa mestaruuksissa voitimme koulukarsinnan ja saimme finaalissa hopeaa syntymäpäivänäni! Kiitos Patu maailman parhaasta lahjasta! Sekä esteillä sijoituimme sijalle 9. Melkoinen vuosi!

aluemestaruuspronssi

Valtakunnallisissa hopeaa

Onnitteluhali

Poistumiskyyti

Tulosten osalta vuosi 2010 on jäänyt ehdottomasti parhaaksi. Muilta osin on vaikea sanoa. Vuosien kuluessa on yhteistyömme hioutunut yhteen ja molemmin puolinen luottamus on melkoinen. Parhaita ovat ne hetket, kun olen saanut viikosta toiseen hevosen hyppäämään kuin unelma ja opettaja toteaa vain radalle lähtiessäni, että teehän yhtä kaunis rata kuin viimekin viikolla. Eikä mikään voita sitä tunnetta kun tiedät, että sinä itse olet tehnyt hevosesta sellaisen kuin se on ja kuinka se toimii kuin ajatus ja luottaa sinuun sataprosenttisesti. Niitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään kilpailumenestykseen. Ei se päämäärä, vaan se matka.

Vuosiin on mahtunut niin paljon. Eikä pelkästään onnea. Vuonna 2011 Patu ontui kaksi viikkoa ennen mestaruuksia niin pahasti, että pelotti kuntoutuuko se siitä enää. Kuntoutui kyllä, mutta puolisen vuotta siihen meni. Tuona vuonna osallistuimma vain kouluun ja vaikka mainintaa ontumisesta ei tullutkaa, niin ei ollut ihme, että finaalipaikka jäi todella kauas.

Viime vuonna sitten saimme hyvityksen sijoittumalla karsinnassa sijalle 8 ja finaalissa sijalle 11. Esteet suoritettiin yhdellä pudotuksella, mutta saavutimme tavoitteen: saada startata kaikki mahdolliset luokat. En olisi voinut olla onnellisempi, koska arvelin tuolloin ettei Patu enää tänä kesänä noissa kisoissa voisi hypätä ikänsä vuoksi. Toisin kuitenkin kävi ja herra porskutti tähän kesään elämänsä kunnossa. Keväällä näytti hetken siltä että hyppäämiset on hypätty, mutta niin vain tauko pelasti taas ja mentyämme tämän vuoden laina-ajalla, herra päätti menestyksekkään hyppyuransa 90cm tasolla viikko sitten Lappeenrannassa hyppäämällä vaivattomammin kuin useat puolta nuoremmat! Lisäksi pääsimme perusradan puhtaasti ja vaikka toisessa vaiheessa virheitä tulikin, en voisi tyytyväisempi olla! Olen saanut niin paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Iloa ei himmentänyt edes se, että Patun uran parad kouurata ei finaaliin tänä vuonna oudon tuomaroinnin takia riittänyt. Se tunne ja yhdessä tekeminen vaan on jotain niin uskomatonta! Tältä vuodelta löytyy radoista videot jotka laitan tähän.  Muiltakin vuosilta videoita on, mutta ne ovat kadonneet jonnekin arkistoihin ;)

Patulla on nyt ikää 20 vuotta ja edelleen se porskuttaa iloisesti ja energisesti eteenpäin. Se kuinka pitkään, jää nähtäväksi. Fakta on kuitenkin se, että hyppäämiset on nyt pääosin hypätty. Koulupuolella treenaaminen jatkuu, sillä vasta nyt se alkaa oikeasti liikkua. Harras toiveeni on, että vielä ensi kesänä meidät mestaruuskisoissa nähdään, mutta vaikka ei nähtäisi, niin mikään ei voi viedä minulta näitä muistoja ja onnen hetkiä, eikä yksikään toinen hevonen enää koskaan pysty samaan mihin Patu on pystynyt. Se on opettanut minulle niin paljon. Enemmän kuin koskaan pystyn kertomaan. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen että minulle silloin viisi vuotta sitten suotiin mahdollisuus Patun kanssa yhteistyö aloittaa. En tiedä missä olisin nyt ilman sitä. Elämässä kun koskaan mikään ei ole varmaa. Mitkään ylisanat eivät riitä kuvaamaan Patua. En siis edes yritä. Se vaan on. Se ainoa oikea. Ainutlaatuinen. Korvaamaton. Minun suuri rakkauteni. Elämäni hevonen, Patu <3 I Wonder how i got so lucky!

KIITOS! <3