Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä

Aikamoisen huonoissa fiiliksissä on tämä viikko sujunut. Torstaina koin totaalisen lannistumisen agilityn harjoittelun suhteen ja hetkeksi tuli sellainen olo, että miksi ihmeessä me koko lajia edes harastetaan. Viime aikoina on tullut niin hirveästi kritiikkiä vähän joka puolelta lähinnä meidän parannettavista asioista, eikä ollenkaan ole huomattu niitä asioita jotka ovat menneet hyvin, tai joissa on kehitytty. Ja torstai-illan puomitreeni sai minut lopulta romahtamaan täysin ja kyseenalaistamaan tekemiäni päätöksiä tiettyjen asioiden suhteen.

Kun ajattelen esimerkiksi sitä miksi päädyin opettamaan puomille pysäytyksen, niin lopputulos on aina sama: koska niin moni sitä minulle suositteli. Ei siksi, että olisin itse todennut sen olevan MEILLE oikea ratkaisu, vaan uskoin sokeasti kokemattomuuttani muita ihmisiä, jotka eivät meidän tilannetta oikeasti edes tiedä. Ironisinta ehkä on se, että valmentajamme Maijun mielestä olisi voitu hyvinkin jatkaa juoksukontaktilla ja onnistua siinä hyvin. Hän siis ei ehdottanut meille pysäytystä missään vaiheessa.

Nyt kysynkin itseltäni teinkö oikean päätöksen? En tiedä. En todella tiedä. Olisiko meistä ollut siihen? En tiedä, kun en antanut Lunalle tilaisuutta näyttää mihin se pystyy. Onko pysäytys hyvä idea kun koira ei kuitenkaan ole maailman nopein ja tulee pysäytyksellä antamaan vielä lisää etumatkaa muille. En tiedä, mutta tällä nyt mennään. Se kauanko, jää nähtäväksi, samoin kuin se, että minkälaisen puomin suorituksen tulen jatkossa kisoissa hyväksymään.

Torstai-illan epätoivo heijastui sitten väistämättä perjantaina Maijun treeneissä, jossa Maijun ehdotus että juoksen radan ensin ilman koiraa, sai ahdistuksen purkautumaan kyyneliin. Muutenkin ajatus juoksemisesta ilman koiraa saa minut ahdistumaan ja tuntemaan oloni hölmöksi, niin ei pohjalla ollut olo auttanut asiaa ollenkaan. Luna ei onneksi huomannut ahdistustani, sillä laitettiin se autoon odottamaan ja aloitettiin Vivan kanssa, jotta saisin sitä kautta paremman fiiliksen. Viva ei ainakaan vielä ole mitenkään herkkä minun mielialoilleni, joten sen kanssa kaikki on sen puolesta helpompaa. Viva teki innolla ja täysillä niinkuin aina. Eihän sille voinut kuin hymyillä.

Sitten Luna. Hienoja juttuja oli monta. Tehtiin tosi hyviä vippauksia. Tosin ei olisi tarvinnut, koska olin opetellut radan väärin. A oli niiiiiiin hieno! Juoksee niin hyvin alas asti vaikka itse juoksin jo kovaa tekemään persjättöä sen jälkeen. Ja tekipä Luna myös parhaan keinunsa ikinä. Voiko näitten asioitten jälkeen olla muuta kuin tyytyväinen? Voi. Aivan helposti. Viva pääsi vielä uudelleen tekemään hommia ja tehtiin sen kanssa puomia, joka sai väistämättä puheen siirtymään myös Lunan puomiin ja siinäpä se. Epätoivo purkautui taas kyyneliin ja istuttiinkin sitten vaan ja juteltiin Maijun kanssa näistä asioista pitkään.

Sitten vielä yritys tehdä jotain helppoa ja kivaa Lunan kanssa. Eihän siitä tullut mitään. Kaksi hyppyä aivan suoralla linjalla ja siitä putkeen. Helppo juttu. Juu ei. Luna kielsi toisen hypyn, eikä mennyt myöskään putkeen. Taas kyyneliä. Uusi yritys jatkaen vielä neljälle esteelle jotka varsin suorassa linjassa. Ei hakenut mitään vaan tuli liikkeeni perään. Lisää kyyneliä. Lisää keskustelua ja pallon heittelyä koiralle joka suurilla silmillään katsoo, että mikä tuli, en ymmärrä. Istuttiin varmaan puolituntia ja juteltiin. Pikkuhiljaa alkoi helpottaa ja päätettiin ottaa vielä pikku pätkä Lunan kanssa että päästään lopettamaan onnistumiseen. Kaksi hyppyä peräkkäin suoralla linjalla ja siitä kepeille vaikeaan avokulmaan. Vastaanottamaan toiselle hypylle ja siitä lähetys kepeille niin että itse seisoin yli kymmenen metrin päässä kepeistä. Ja voi pojat! Kyllä muuten haki! Ja kyllä muuten meni lujaa! Se ilon ja onnistumisen tunne mikä siitä tuli oli aivan käsittämätön. Mulla on käsittämättömän upea nuori koira, joka on kisannut urallaan tähän asti 18 starttia. Me ollaan kolmosissa ja osataan jo niin paljon asioita, että mitä minä oikeen stressaan? En tiedä, mutta tältä minusta vain tuntuu. Eikä se ole väärin. Pitää muistaa, että epätoivon hetkiä tulee kaikille, eikä niissä ole mitään pahaa. Ei ole väärin itkeä ja huutaa joskus. Itselleen tietysti. Koirassa ei koskaan ole vikaa. Ei koskaan.

Treenit jutteluineen kestivät 2,5h, josta suurimman osan ajasta juttelimme. Ja kiitos Maiju siitä! Et uskokaan kuinka paljon siitä oli apua. KIITOS!

Ja jotta viikko olisi täydellinen, oli tänään ohjelmassa Oriveden näyttely. Vaisto sanoi, että älä mene. Siinä vaiheessa kun näin millainen koira junnunartuissa sai ERIn, vaistoni huusi että älä vie sitä kehään. Kumpa olisin luottanut vaistooni. H. Luna sai H:n. Eikä siinä olisi sinänsä mitään ollutkaan, mutta kyllä tuli kyyneleet silmiini kun kuulin tuomarin sanovan harjoitusarvostelijalle arvostelun jälkeen, että huh miten viallinen koira siinä olikaan. Minulle ei puhunut sanaakaan, eikä kommentoinut miksi antoi H:n. Lähes kaikille muille oli kyllä kommentoinut edes jotain. Arvostelun puolesta Lunassa ei mitään hyvää ollutkaan. Jos jotain positiivista, niin Luna tuskin tulee vastaavaa tyrmäystä enää näyttelyurallaan kokemaan.

Takki on nyt aika tyhjä. Ja kyllä sitä ihmisen täytyy aikamoinen masokisti olla, kun huomenna suunnataan jo seuraavaan näyttelyyn. Tämän päivän jälkeen en odota mitään. En kerrassaan mitään. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Näin se on nähtävä.