perjantai 3. toukokuuta 2013

Muistoissani - Romeo 20.9.2004-17.11.2011

Tämän tekstin kirjoittamista olen miettinyt jo pitkään. Aiemmin en ole siihen vielä kyennyt, mutta josko nyt. En tiedä miten saisin kaiken puettua sanoiksi ja jotain jää varmasti kertomatta. Romeon poismenosta on jo aika tarkalleen 1,5 vuotta, mutta ikävä on edelleen niin käsittämättömän suuri. Surun kanssa on jo oppinut elämään, eikä enää joka päivä itketä Romeota ajatellessa.


Romeo oli ensimmäinen oma koirani. Halusin shelttinartun, mutta niitä ei juuri silloin ollut tarjolla, joten meille muutti uros. Sain valita kahdesta. Trikistä ja merlestä. En meinannut millään kyetä valintaa tekemään ja sitten Romeo teki sen puolestani. Se pyllähti pentulaatikon reunaan ja haukotteli, ja haukotellessaan se äännähti hassusti ja sydämeni heitti volttia. Se oli siinä. Ja tämä myöhemmin valloitushaukotukseksi ristitty ominaisuus säilyi Romeolla koko sen elämän ajan.

Romeo oli alusta asti helppo koira. Ainoastaan syömisen kanssa oli ongelmia. Se kun oli kovin nirso ja me omalla tietämättömyydellämme lietsoimme sitä lisää. Muuten sen kanssa ei koskaan ollut mitään ongelmia. Se ei tuhonnut koskaan mitään, ei räyhännyt, eikä käyttäytynyt huonosti. Pentuaikojen huvittavin asia oli ehkä se, ettei se osannut mennä kynnysten yli, eikä suojatiellä voinut kävellä kun siinä oli niitä viivoja... ;)

Romeo teki aina selvän eron vieraitten ja tuttujen ihmisten välille. Ne joita se rakasti, se rakasti täysin ehdoitta ja varauksettomasti. Ja jos se ei jostakusta pitänyt, ei sitä muuttanut mikään mahti maailmassa. Se oli hyvin varautunut vieraita kohtaan, mutta jos sen antoi tutustua omaan tahtiin, saattoi siitä saada elinikäisen ystävän. Jos käyttäytyi sitä kohtaan sellaisella tavalla mistä se ei pitänyt, ei vahinkoa pystynyt enää myöhemminkään korjaamaan. Sillä oli loistava muisti niin hyvässä kuin pahassa.

Temppuja se oppi hetkessä. Ja koska se ei ollut perso ruoalle, teki se ne vain tekemisen riemusta. En ole koskaan yhdelläkään koiralla nähnyt niin hurmioitunutta ilmettä, kuin Romeolla silloin kun se sai tehdä ihmisen kanssa jotain. Sen miellyttämisen halu oli aivan suunnaton.

Romeo oli koko ikänsä todella terve, eikä sen kanssa käyty eläinlääkärissä muuten kuin pakollisilla rokotuksilla. Siksi olikin nin vaikea käsittää, että se vietiin meiltä niin varhain. On vaikea pukea sanoiksi miltä menetys tuntui. Eikä sitä pysty käsittämään ennen kuin sen itse joutuu kokemaan.

Muistan sen päivän ikuisesti. Romeo ja Nala menivät molemmat hammaskivenpoistoon ja kaiken piti olla hyvin. Romeolla oli kuukautta aiemmin ollut hieman eturauhasvaivoja, mutta ne näyttivät lääkkeillä menneen ohi. Veimme samalla kontrollia varten vielä pissanäytteen, minkä piti olla vain muodollisuus. Kun puhelin sitten soi, maailmani pysähtyi. Eläinlääkäri soitti. Nalalla oli kaikki hyvin, mutta Romeolla ei ja se oli vakavaa. Pissanäytteestä oli löydetty runsaasti verta ja näin ollen Romeon ollessa rauhoitettuna sen eturauhasta oli ruvettu tutkimaan. Tässä yhteydessä sen koko peräsuoli oli revennyt, eikä sille ollut mitään tehtävissä. Seitsemälle kirurgille asiasta soitettiin ja kaikkien vastaus oli sama.

Meille ei jäänyt vaihtoehtoja. Meidän oli tehtävä se päätös, mikä oli Romeolle oikein. Se oli päästettävä pilven reunalle. Romeo nukutettiin ikiuneen torstaina, 17.11.2011. Tuon päivän jälkeen sanonta torstai on toivoa täynnä, menetti minulle merkityksensä. Hyvästien hetki oli hirveä. Romeo oli kevyesti rauhoitettuna, ettei se kärsinyt, mutta kuitenkin niin hereillä, että se tunnisti meidät. Sen ilme kertoi kaiken. Se sanoi: "Älä äiti itke. Minä olen täällä tehtäväni tehnyt ja nyt minun on aika mennä. Olen opettanut teille kaiken tarpeellisen ja te selviätte kyllä. Tämä on se viimeinen ja tärkein opetus, irti päästäminen. Anna minun mennä ja muista, että rakastan sinua. Nyt on sinun aika näyttää kuinka sinä rakastat minua."

Kotiin tulo oli aivan yhtä hirveä. Ei enää niitä nauravia eriparisilmiä vastassa. Ei huitovia etutassuja. Ei märkää kieltä. Miksi? Miksi näin piti käydä? Kaikenhan piti olla hyvin. Romeohan leikki vielä samana aamuna ulkona innokkaammin kuin koskaan. Tämä ei ole reilua. Mutta eihän elämä ole. Sydäntä riipaisevin hetki oli kun Nala tajusi asian. En ole koskaan nähnyt koiran käyttäytyvän niin. Yhtäkkiä se hyppäsi sohvalle, nuuski ilmaa ja sitten. Voisin vannoa että se itki. En ole koskaan kuullut koiran ääntelevän niin. Se oli lohduton hetki.

Emme saa koskaan tietää miksi oli juuri Romeon tähtiin kirjoitettu, että se sai viettää meidän kanssamme vain seitsemän vuotta. Tai vain ja vain, onneksi se oli meidän luonamme noinkin kauan. Kaikki eivät saa näinkään paljon.

Olen kiitollinen Romeolle niin paljosta. Sanat eivät riitä kertomaan mitä se minulle merkitsi. En siis edes yritä. Meille suurin lohtu asiassa oli se, että tiesimme tehneemme oikein. Päästimme irti kun sen aika oli ja saatoimme olla varmoja, että Romeo eli elämänsä täysillä ensimmäisestä päivästä aina viimeiseen. Se lähti täältä omana kauniina itsenään. Kiitos siis kaikesta mitä meille annoit. Elät aina sydämessäni ja olet mukanani joka hetki. En koskaan unohda sinua ja rakastan sinua ikuisesti. Olen varma, että tapaamme vielä ja saan taas nähdä ne eriparisilmät, huitovat etutassut ja tuntea märän kielen poskellani. Jos olisit nyt vierelläni, tiedän, että nuolisit poskillani vuolaana virtaavat kyyneleet. Teit niin aina. Kiitos Romeo. Ihan kaikesta. Rakastan sinua.


Kiitos
kun olit totta hetken, 
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa

Olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

Oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi oisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

4 kommenttia:

  1. <3 Olipas kaunis teksti! Oman ensimmäisen koiran menetys on vielä niin "tuoreessa" muistissa ja se oli niin vaikeaa, mutta tiedän myös tehneeni oikein kun päästin Nellan viimeiselle matkalle <3

    VastaaPoista
  2. En tunne sinua, enkä koiraasi mutta tunnen tuon sydäntä riipivän surun ja ikävän, joka saa mut edelleen itkemään (tälläkin hetkellä, töissä..) kolme vuotta (lähes päivälleen) elämäni koiran lopetuksesta. Itse en ole vieläkään kyennyt Nanasta kirjoittamaan, se sattuu vieläkin liikaa, vaikka koira oli jo vanha 13v mummeli kun aika tuli.
    Kaunis teksti ja elän sun suruasi vahvasti ja todella suurella tunteella.
    Jos haluat, voit tutustua mun blogiin ajatuksiakoirista.blogspot.fi

    -Johanna

    VastaaPoista
  3. Olipas ihanan koskettaava teksti..

    VastaaPoista
  4. Kaunis teksti tosiaan Hanne <3 Oli varmasti kamalaa, kun koira tuolla tavalla noin yhtäkkiä vietiin :´(

    VastaaPoista